Lapsuudenkodissani vietettiin pääsiäisen tienoilla kristillis-juutalaista seder-ateriaa. Siinä oli tarkat tekstit ja rituaalit, mitä sanottiin tai tehtiin. Hauskinta olivat kallistelut viinimaljojen kera, katkerien yrttien kastaminen suolaveteen ja laastin syöminen. Tekstissä oli kuvausta Israelin kansan exoduksesta, ja erityisen elävänä mieleen on jäänyt tautologia: Se olisi riittänyt meille, JOS...
Tyytyisimme vähempään, jos saisimme kuitenkin jotain enemmän. Annamme ehtoja sille, miten olisimme onnellisempia. Olen havahtunut tähän usein viime aikoina. Meillä on jo paljon, mutta haluamme koko ajan lisää. Muistammeko olla tyytyväisiä siihen, mitä meillä jo on, mitä olemme elämässä jo saavuttaneet? Riittääkö meille mikään?
Mistä kumpuaa halu olla ja haluta aina vaan enemmän? Kun yhden asian on saavuttanut, on edessä heti jotain muuta, mitä pitää saada. Tietysti pyrkimykset, halut ja toiveet motivoivat ja ajavat eteenpäin, mutta mikä riittää?
En usko, että saavutamme saturaatiopistettä kovinkaan helposti. Haluamme uuden auton, paremmat lenkkarit, enemmän aikaa, useamman lapsen, isomman asunnon, muodokkaamman vartalon, kiltimmän kissan, iloisemman työkaverin...
Voisimme olla iloisia siitä, että meillä on kulkuneuvo, jolla pääsee siirtymään, lenkkarit, jossa on vielä pohjat, aikaa yhtä paljon vuorokaudessa kuin kaikilla muilla, yksi villiviikari, katto pään päällä, ihan hyvä kroppa, kehräävä kissa ja alati murjottava kollega, jonka toimintatavat tunnen.
Miksi puhumme tyytymisestä? Se on itsessään pessimistisesti asiaa tarkastelevaa. Olkaamme avoimia uudelle, ottakaamme ilolla vastaan se, mitä meille on tarjolla, mutta ei jäädä riutumaan siihen, mitä meillä ei ole. Nähdään siinä, mitä meillä jo on, parhaat puolet, niin saadaan enemmän iloa nykyhetkeen.
Tyytyisimme vähempään, jos saisimme kuitenkin jotain enemmän. Annamme ehtoja sille, miten olisimme onnellisempia. Olen havahtunut tähän usein viime aikoina. Meillä on jo paljon, mutta haluamme koko ajan lisää. Muistammeko olla tyytyväisiä siihen, mitä meillä jo on, mitä olemme elämässä jo saavuttaneet? Riittääkö meille mikään?
Mistä kumpuaa halu olla ja haluta aina vaan enemmän? Kun yhden asian on saavuttanut, on edessä heti jotain muuta, mitä pitää saada. Tietysti pyrkimykset, halut ja toiveet motivoivat ja ajavat eteenpäin, mutta mikä riittää?
En usko, että saavutamme saturaatiopistettä kovinkaan helposti. Haluamme uuden auton, paremmat lenkkarit, enemmän aikaa, useamman lapsen, isomman asunnon, muodokkaamman vartalon, kiltimmän kissan, iloisemman työkaverin...
Voisimme olla iloisia siitä, että meillä on kulkuneuvo, jolla pääsee siirtymään, lenkkarit, jossa on vielä pohjat, aikaa yhtä paljon vuorokaudessa kuin kaikilla muilla, yksi villiviikari, katto pään päällä, ihan hyvä kroppa, kehräävä kissa ja alati murjottava kollega, jonka toimintatavat tunnen.
Miksi puhumme tyytymisestä? Se on itsessään pessimistisesti asiaa tarkastelevaa. Olkaamme avoimia uudelle, ottakaamme ilolla vastaan se, mitä meille on tarjolla, mutta ei jäädä riutumaan siihen, mitä meillä ei ole. Nähdään siinä, mitä meillä jo on, parhaat puolet, niin saadaan enemmän iloa nykyhetkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti