Se olisi riittänyt meille, JOS...

Lapsuudenkodissani vietettiin pääsiäisen tienoilla kristillis-juutalaista seder-ateriaa. Siinä oli tarkat tekstit ja rituaalit, mitä sanottiin tai tehtiin. Hauskinta olivat kallistelut viinimaljojen kera, katkerien yrttien kastaminen suolaveteen ja laastin syöminen. Tekstissä oli kuvausta Israelin kansan exoduksesta, ja erityisen elävänä mieleen on jäänyt tautologia: Se olisi riittänyt meille, JOS...

Tyytyisimme vähempään, jos saisimme kuitenkin jotain enemmän. Annamme ehtoja sille, miten olisimme onnellisempia. Olen havahtunut tähän usein viime aikoina. Meillä on jo paljon, mutta haluamme koko ajan lisää. Muistammeko olla tyytyväisiä siihen, mitä meillä jo on, mitä olemme elämässä jo saavuttaneet? Riittääkö meille mikään?

Mistä kumpuaa halu olla ja haluta aina vaan enemmän? Kun yhden asian on saavuttanut, on edessä heti jotain muuta, mitä pitää saada. Tietysti pyrkimykset, halut ja toiveet motivoivat ja ajavat eteenpäin, mutta mikä riittää? 


En usko, että saavutamme saturaatiopistettä kovinkaan helposti. Haluamme uuden auton, paremmat lenkkarit, enemmän aikaa, useamman lapsen, isomman asunnon, muodokkaamman vartalon, kiltimmän kissan, iloisemman työkaverin...


Voisimme olla iloisia siitä, että meillä on kulkuneuvo, jolla pääsee siirtymään, lenkkarit, jossa on vielä pohjat, aikaa yhtä paljon vuorokaudessa kuin kaikilla muilla, yksi villiviikari, katto pään päällä, ihan hyvä kroppa, kehräävä kissa ja alati murjottava kollega, jonka toimintatavat tunnen.


Miksi puhumme tyytymisestä? Se on itsessään pessimistisesti asiaa tarkastelevaa. Olkaamme avoimia uudelle, ottakaamme ilolla vastaan se, mitä meille on tarjolla, mutta ei jäädä riutumaan siihen, mitä meillä ei ole. Nähdään siinä, mitä meillä jo on, parhaat puolet, niin saadaan enemmän iloa nykyhetkeen.

Vaaleanpunainen rohkeus

Hetken hiljaiselon (työkiireiden) jälkeen sama aihe jatkuu, ainakin tietyltä osin.

Eilen vietimme ensimmäistä Kansallista Epäonnistumisen Päivää. Samana päivänä vietettiin myös Suomalaisen Oluen päivää, joka Hesarin etusivua lukuunottamatta taisi jäädä vähemmälle huomiolle, paitsi ehkä vakiintuneen käyttäjäkunnan torstaitoimissa.

Joka tapauksessa nyt pohdin enemmän tuota yrittämisen ja epäonnistumisen kulttuuria kuin kansallista mallasjuomakulttuuria, mikä sekin kyllä ansaitsisi oman sijansa myös tässä blogissa (eikä vähiten siksi, että en itse siedä oluen makua). 

Kuten jo Petrille hänen aamutv-esiintymisensä jälkeen kommentoinkin, on yrittäminen, epäonnistuminen ja siitä puhuminen huomattavasti tutumpaa ja jopa hyväksyttävämpää miehille kuin naisille.

En tykkää asioiden sukupuolistamisesta, sillä minun mielestä ihmisistä pitäisi puhua yksilöinä eikä tietyn ryhmän edustajina, olipa se sitten sukupuoli, sukupuolinen suuntaus, etninen tausta tai jotain muuta. Mutta tällä kertaa on pakko nostaa asia esille. Mediassa on niin vahvasti korostunut miesten menestyminen. Nokia, Rovio, miltei kaikki suomalaiset pörssiyhtiöt, ja listaa voisi jatkaa vähintäänkin yhden blogin verran.

Onnistuisiko sama naisilta? Kuka rohkaisisi erityisesti naisia ottamaan riskejä muissakin asioissa kuin parisuhteessa? (Mielestäni naisten vahvimmat riskinottoyritykset liittyvät parisuhteeseen: tunteella mennään ja nopeasti eteenpäin, tehdään suuria päätöksiä, suunnitellaan häitä, menestytään, kunnes epäonnistutaan ja tulee eteen parisuhteen konkurssi. Ja hetken uudelleenrakentumisen jälkeen taas uusi yritys.) Mistä olisi meille esimerkkejä? Kuka olisi uusi Martha Stewart, Coco Chanel tai Jane Fonda?  

Miten suomalainen nainen voisi luoda seuraavan maailmanmenestystarinan?


Voisiko se olla terveys? Entä naisen logiikka? Koulutus? Uusi innovatiivinen tapa hahmottaa arkea? Uskon, ettei se onnistu pelkällä palvelulla, aineettomalla konseptilla, vaan kiinnekohtaa tarvitsee hakea materiasta, jota on helpompi myydä, patentoida, uusintaa ja tuotteistaa.

Toivoisin, että seuraava suuri puheenaihe olisi tämän päivän teemaan (Roosa-nauha -päivä) liittyvä keksintö, joka nousisi esiin naisilta naisille terveyttämme edistämään. Vaaleanpunaisen rohkeuden - yrityksen ja uskalluksen - ilmentymä. Ainakin sillä olisi merkitystä!
 

Onnistus!*

Angry Birds on varmaankin tunnetuin viime aikojen suomalaisista menestystarinoista. Siinä ollaan yrityksen ja useamman erehdyksen kautta löydetty tie onnistumiseen.

Koin tänään oman onnistumisen hetkeni. Onnistumiseen liittyvät usein yllämainitut yritys ja erehdys, mutta myös yllättävä oivallus, joka sisältää tietyn ripauksen sattumaa tai onnea.


Olin aamulla, kyseessä siis lauantaiaamu, menossa pitämään skannauskurssia. Olin monen varmistuskysymyksen jälkeen vahvassa uskossa siihen, että luokassa on kaikki kunnossa. Kun olin paikalla, ei yksikään skanneri toiminut. Niitä ei ollut asennettu alkuunkaan. Hikikarpalot kihosivat otsalle, puolen tunnin päästä pitäisi opetuksen alkaa, lähituki ei ole viikonloppuisin käytettävissä, mitä teen?!!


En ole teknisesti alan ammattilainen, mutta jostain tuli mieleen, mitä voisin ainakin kokeilla. Hain netistä uudet ajurit laitteisiin, kaikkiin kuuteentoista. No yhteen ensin. Ja sain koneet toimimaan! Tuuletin itselleni. Luokka alkoi täyttyä ja sain asennukset loppuun. Opetus pääsi alkamaan miltei ajallaan, onnistui ja opiskelijat lähtivät päivän jälkeen tyytyväisinä kotiin uutta oppineena.


Yksi onnistuminen johtaa toiseen. Niin kuin sanotaan, raha tulee rahan luo. Niin myös onnistumisesta seuraa usein menestystä, joka ruokkii itseään. Positiivinen kehä. Itseluottamuksen buusti, joka syntyy yhtä vahvasti niin pienistä kuin suuristakin onnistumisista, kantaa ja kannustaa.


Jos ei yritä, ei voi onnistua. Minusta pahinta on se, että ajattelee välttävänsä epäonnistumisen sillä, ettei yritä. Että pelaa varman päälle tai tyytyy tilanteeseen. Silloin on jo epäonnistunut.


Muutaman viikon päästä 13.10. vietetään Epäonnistumisen päivää. Silloin aion yrittää, en tiedä vielä mitä. Eikä sillä ole väliä, menikö pieleen vai tuliko onnistus. Tärkeintä on rohkeus, uskallus, tieto siitä, että kokemus kasvattaa!



*Onnistuminen+rohkeus+menestys. Sopii oikein hyvin myös tylypahkalaisen kannustusloitsuksi. ;)

Varmuuden varalta

Eilisessä A-talkissa puhuttiin siitä, että hallituksen budjettiesityksen lupaamat säästöt puolustussektorille rapauttavat armeijan. Ottamatta tässä yhteydessä kantaa tähän aiheeseen, nousi keskustelussa useampaan otteeseen esille se, että uhkiin pitää varautua.

Puolustusvoimien operaatiopäällikkö Mika Peltonen sanoi ympäripyöreästi, että uhkia on joka puolella, vaikka rivien välistä oli kuultavissa, että ennen kaikkea tarkoitettiin vanhaa tappelupukarikumppania - entistä itänaapuria. Keskustelussa vastapuoli korosti uudenlaisia uhkia. Uhkiin varautuminen vaatii ennakointia. Peltonen totesi, että pitää pystyä varautumaan pahimpaan.

Varautua pahimpaan...tietyllä tasolla olen samaa mieltä, mutta en haluaisi olla. Jos mielessään näkee jatkuvasti mahdolliset uhkakuvat, ei maailmankuva ainakaan ole järin positiivinen, eikä kyllä optimistinenkaan. Koko ajan pahimpaan varautuminen tekee ihmisestä ja yhteiskunnasta epäluuloisen toisia kohtaan. Onko se puolustusvoimien tavoite? Luoda tai vahvistaa mielikuvaa siitä, että ympärillämme on monenlaisia uhkia, ja vain se pystyy meitä suojelemaan?

Mitä jos ennakoitaisiin ja varauduttaisiin aina pahimpaan? Varattaisiin kaappiin mahdollisen katastrofin ajaksi säilykepurkkeja kuukauden tarpeisiin - joissakin paikoissa ihan hyvä idea, esim. lumimyrskyn varalta. Pysähdyttäisiin liikennevaloihin, kun valo on vielä vihreällä, siltä varalta, että kohta se kuitenkin vaihtuu punaiseksi. Hankittaisiin käsiase mukaan kulkemaan siltä varalta, että joku hyökkää kimppuumme. Ei noustaisi lentokoneeseen, jos se vaikka putoaa tai ei mentäisi töistä kotiin, sillä kotiin on moni kuollut.

Ennakointi on siis sopivassa suhteessa hyväksi, mutta pahimpaan varautuminen on usein liioiteltua. Sitä paitsi aina on olemassa vieläkin pahempaa, kuin mihin osaamme varautua, mitä osaamme ennakoida. Aina joku keksii jotain vielä kamalampaa kuin mitä olemme koskaan osanneet kuvitella. Tämän todistavat mm. Norjan heinäkuiset tapahtumat.

Kylmän sodan aikainen asevarustelukilpailu on yksi esimerkki pahimpaan varautumisesta. Sen aikaisessa jargonissa sanonta tarkoittaa sitä, että meidän pitää luoda itsestämme koko ajan pelottavampia, joka nykypuheessa kääntyy sananparreksi meidän täytyy olla uskottavampia.

Mitäpä jos varmuuden varalta ennakoisimme, että maailma muuttuu, diskurssi muuttuu ja uhkat muuttuvat? Voisiko meidän ennakointimme ja varautumisemme myöskin muuttua?

Myrskyä ilmassa?

Tämän päivän puheenaiheina ovat olleet ilmastonmuutos sekä kierrätys. Useamman työkaverin kanssa ajatus karkasi näihin teemoihin. Liekö syynä se, että odottelemme huomiseksi Katia-myrskyn liepeitä tänne Suomeen tai se, että Campus-seminaarissa oli puhujana Ilmatieteenlaitoksen pääjohtaja Petteri Taalas, joka kertoi sekä "hyvän" että "pahan" skenaarion ilmastonmuutoksen aiheuttamista muutoksista tulevien vuosikymmenten aikana.

Yksi peruste aiheessa pysymiseen on vielä se, että kollegani - puoliksi kreikkalainen - päivittelee usein toisen kotimaansa asioita. Nyt tapetilla ovat tietysti olleet talouskiemurat, mutta hänen kauttaan olen saanut tietää paljon turistia enemmän maan tavallisesta arjesta. Aurinko- ja tuulienergian käyttöä kalliin sähkön maassa voisi kehittää huomattavasti pidemmälle. Kierrätystä siellä ei oikein edes tunneta.

Kierrätystieto, tavaroiden ja raaka-aineiden uusiokäyttöosaaminen ja -ideat voisivat olla meille suomalaisille jopa vientituote. (Mutta mitä me sitten vakuudeksi Kreikalta saisimme? Pari aurinkopäivää vuodessa lisää?!) Toki meilläkin on vielä hurjan paljon opeteltavaa asiassa, useilla ennen kaikkea asenteessa.

Vaikka teollisuus ja maatalous ovat suurimmat ilmastonmuutokseen vaikuttavat tekijät, ovat kierrätys, sähkön kulutuksen vähennys, polttoaineiden käytön vähennys asioita, joita kuka tahansa meistä voi tehdä hillitäkseen ilmastonmuutosta. Eli nyt voisit sammuttaa valot, joita et tarvitse, kerätä kartonkipakkaukset erikseen ja pitää perjantaina Suomen ensimmäisen Kansallisen etätyöpäivän kunniaksi etäpäivän, jos vain on mahdollista!

Yllä olevassa kuvassa on nähtävissä, että minä kierrätän ja lajittelen - yritän ainakin! Saalis on menossa lehdenkeräykseen. Tällä kertaa kissakin on ajatellut olla yritteliäs (huomaa yrittajat.fi -kassi!) tai muuten vaan jatkohyödyntää keräyspapereita. Mutta yrittäjyydestä seuraa lisää ensi numerossa.

Ich bin eine Berlinerin

Berliini on saapunut Stockmannille. Sloganin mukaan kaupunki on nyt IN. Minulle Berliini on aina IN, läsnä ja ajankohtainen. Asuinhan kaupungissa miltei vuoden, ja mielelläni siellä käyn edelleen aina, kun on mahdollista.

Mietteeni hypähtivät miltei tuohduksissa alkuviikosta, kun tuttavani sanoi, ettei Berliini ole kaunis kaupunki. Olen eri mieltä. Tai lopulta ehkä kauneus on vain subjektiivinen tunne ja terminä, kuten kaikki muutkin käsitteet, määriteltävissä monella tavalla. Minun näkemystäni värittävät omat kokemukseni ja muistoni.

Berliini ei ole kaunis, jos ajatellaan pittoreskiä, keskiaikaista ja vanhaa vanhempaa kauneutta. Mutta jos puhutaan jylhästä, moniaikaisesta, monipuolisesta, sirpaleisesta ja ostalgisesta kauneudesta, on Berliini kauneuskilpailujen kuningatar.


Berliini oli pitkään ja on edelleen yksi eurooppalaisen politiikan päänäyttämöitä. Hitler, DDR, muuri, JFK, 3.10.1990, Kultainen Karhu, 2000-luvun rautarouva Merkel. Listaa voisi täydentää loputtomiin. Ja se tulee myös täydentymään. Reilut kymmenen vuotta kaupunki on toiminut jälleen Saksan hallinnollisena keskuksena, ja rakentunut samalla useilta osin aivan uudeksi - moderniksi, eurooppalaiseksi metropoliksi.


Minulle Berliini merkitsee JFK:n tavoin vapautta, mutta myös kasvua, kehitystä, monikulttuurisuutta ja virheistä oppimista. U-bahnissa istuessani, Alexanderplatzilla seisoessani tai Charlottenburgin kaduilla kulkiessani voin samalla erottua ja sulautua massaan. Berliinitär Marlene Dietrichin esittämän laulun mukaan "Ich hab' noch einen Koffer in Berlin. Deswegen muss ich nächstens wieder hin." Matkaseuraa odotellessa...

Minä ja muuri huhtikuussa 2010.

Generation XYZ?

Yllä oleva kuva sinänsä ei kerro mitään tämän tekstin sisällöstä, mutta kukaan ei jaksa lukea blogia, jossa ei ole mitään kuvitusta. Se on nykyaikaa. Pitää olla visuaalisia ärsykkeitä.

Olen mielestäni elänyt nykyaikaa. Havahduin viime viikon naistoimittajille ja aikuiskasvattajille pidetyssä seminaarissa "Miten sosiaalinen media muuttaa kieltä ja kulttuuria", että todellakin elän sitä. Sosiaalinen media on minulle tuttua, verkostoituminen välttämättömyys. Kuitenkin Campus-seminaarin puheenvuoro, jonka The Future Laboratoryn Chris piti, sai minut miettimään, elänkö sittenkin jo hieman kulahtaneessa kuilussa faksi-kirjoituskone Generation X:n ja diginatiivi-some Generation D:n välillä?

Pidän tietotekniikkakursseja ikäihmisille, joille nettiostaminen, verkkopankit ja jopa Facebook ovat jo tuttuja, mutta he eivät osaa käyttää tekstinkäsittelyohjelmia tai pikanäppäimiä. Ei välttämättä siis kovin kaukana tästä Generation D:stä. He ovatkin ajalta ennen Generation X:ää.

Mutta merkittävin ero heidän nettikäytössään on se, että ikäihmiset haluavat käyttää näitä toimintoja vain itselleen, kun taas nykynuoret jakaa tietoa ja olla yhteyksissä muihin. Ikäihmiset haluavat Facebookiin katsomaan muita, kyttäämään, mutta omasta yksityisyydestä halutaan pitää visusti huolta. Kovin mielellään palveluihin ei ladata edes omaa kuvaa.

Kutsun näitä ikäihmisiä nyt Generation O:ksi, vaikka oldies onkin hieman turhan leimaavaa. Sen jälkeinen sukupolvi on Generation X, oma sukupolveni Generation Y ja sitten tuleekin diginatiivien sukupolvi. Maailma on muuttunut näiden aikana huimasti. Tieto ei ole enää valtaa, vaan kaikkien saatavilla.

Vaatii jatkuvaa oppimista pysytellä kärryillä, mutta onneksi ihminen on oppivainen. Digisukupolvesta minut erottaa se, että minulla on vielä kokemuksellista tietoa ajalta ennen sitä. Ja sen voin kääntää vahvuudekseni. Jos ei näkyvästi muutoin, niin vähintään anekdoottien muodossa.

"Muistatko, kun liftattiin? Ei, en tarkoita nostamista tai mitenkään hissiin liittyvää. Se on sitä, kun entismuinoin eli vielä viisitoista vuotta sitten nostettiin peukku pystyyn tien reunassa ja hypättiin pysähtyvän auton kyytiin."

Oi niitä aikoja! Ja oi näitä aikoja! Mitähän jännittävää meillä on viidentoista vuoden päästä?

Campus-seminaari muutoksen mukana

Osallistuin eilen Campus-seminaariin. Kyseessä on ensimmäisen kerran toteutettu opettajille suunnattu seminaari, jossa eri alojen tutkijat, yritys- ja poliittiset johtajat kertovat, mitä maailmassa tapahtuu parhaillaan. Tapahtuman juontajat Saku Tuominen ja Katja Lindroos kertoivat, että punainen lanka eri puheenvuorojen välillä on muutos.


Valtiovarainministeristä aivotutkijaan, Duudsoni-Jarnosta British Councilin asiantuntijaan, Jorma Uotisesta Jamie Oliverin tuotantoyhtiön toimitusjohtajaan. Olin vaikuttunut. Savoy-teatteri täynnä opettajia, jotka ainakin tuplatunnin kerralla jaksavat olla hiljaa paikoillaan ja imea tietoa. Puhujia oli paljon, meinasi tulla infoähky, mutta aiheiden moninaisuus (pelit, ilmastonmuutos, maailmantalous, sosiaalinen media, tositv, monikulttuurisuus, tunteet oppimisessa ym.) ja loistavat esitykset pitivät hereillä pitkän illan työpäivän jälkeenkin.


Tilaisuus herätti paljon ajatuksia, joita aion käsitellä useammassakin blogikirjoituksessani. Tärkein oppi mielestäni tapahtumassa oli se, että koulu elää muuttuvassa maailmassa. Suhteellisen staattisessa koulumaailmassa (ainakin organisatorisesti) opettajien on tärkeä ymmärtää ja olla kiinnostuneita ympärillä tapahtuvista asioista. On tärkeä ymmärtää niitä ilmiöitä ja puhua niistä.


Yksi asia, mikä iski näin aikuiskasvatuksen parissa toimivan opettajan korvaan: opettajista puhuttaessa keskitytään niin yleisesti kuin jopa Opettaja-lehdessä, Educa-messuilla sekä tässä tapahtumassa etupäässä luokanopettajiin. Opettajia puhuteltaessa taustaoletuksena on se, että opettaja opettaa lapsia. Ei niinkään nuoria, eikä varmasti aikuisia. Opettajakunta on tätä sektoria kuitenkin paljon laajempi. Toivon, että se moninaisuus muistettaisiin nostaa esille myös opettajille järjestettävissä tapahtumissa.

Alku

Tämä on kolmas blogi, jonka aloitan. Enpä ole saanut blogiuraani rullaamaan, mutta nyt täytyy yrittää. Sanottavaa ainakin on paljon, kunhan vain saan itseni alkuun.

Jos pitäisi sanoa vain yksi asia, blogini käsittelee maailmaa. Se voi olla maailma ympärillä, sisällä tai kaukana. 

Aion antaa joka kerta jotain itsestäni: palan mennyttä, aavistuksen tulevaa, mielipiteen tai kokemuksen. En esittele sen kummemmin sitä, mitä olen, tai arvele keneksi olen tulossa. Se käyköön esille teksteistäni, vähintäänkin rivien välistä.

Mielestäni blogi on paikka pohtia asioita näkyvin kirjaimin. Sosiaalisen median käytön tärkeimpiä kulmakiviä mielestäni on mahdollisuus jakaa ajatuksia, tunteita ja tietoa, mahdollisuus verkostoitua, mahdollisuus vaikuttaa sekä mahdollisuus oppia! Olkoon blogini matka näihin kaikkiin.