Yllä oleva kuva sinänsä ei kerro mitään tämän tekstin sisällöstä, mutta kukaan ei jaksa lukea blogia, jossa ei ole mitään kuvitusta. Se on nykyaikaa. Pitää olla visuaalisia ärsykkeitä.
Olen mielestäni elänyt nykyaikaa. Havahduin viime viikon naistoimittajille ja aikuiskasvattajille pidetyssä seminaarissa "Miten sosiaalinen media muuttaa kieltä ja kulttuuria", että todellakin elän sitä. Sosiaalinen media on minulle tuttua, verkostoituminen välttämättömyys. Kuitenkin Campus-seminaarin puheenvuoro, jonka The Future Laboratoryn Chris piti, sai minut miettimään, elänkö sittenkin jo hieman kulahtaneessa kuilussa faksi-kirjoituskone Generation X:n ja diginatiivi-some Generation D:n välillä?
Pidän tietotekniikkakursseja ikäihmisille, joille nettiostaminen, verkkopankit ja jopa Facebook ovat jo tuttuja, mutta he eivät osaa käyttää tekstinkäsittelyohjelmia tai pikanäppäimiä. Ei välttämättä siis kovin kaukana tästä Generation D:stä. He ovatkin ajalta ennen Generation X:ää.
Mutta merkittävin ero heidän nettikäytössään on se, että ikäihmiset haluavat käyttää näitä toimintoja vain itselleen, kun taas nykynuoret jakaa tietoa ja olla yhteyksissä muihin. Ikäihmiset haluavat Facebookiin katsomaan muita, kyttäämään, mutta omasta yksityisyydestä halutaan pitää visusti huolta. Kovin mielellään palveluihin ei ladata edes omaa kuvaa.
Kutsun näitä ikäihmisiä nyt Generation O:ksi, vaikka oldies onkin hieman turhan leimaavaa. Sen jälkeinen sukupolvi on Generation X, oma sukupolveni Generation Y ja sitten tuleekin diginatiivien sukupolvi. Maailma on muuttunut näiden aikana huimasti. Tieto ei ole enää valtaa, vaan kaikkien saatavilla.
Vaatii jatkuvaa oppimista pysytellä kärryillä, mutta onneksi ihminen on oppivainen. Digisukupolvesta minut erottaa se, että minulla on vielä kokemuksellista tietoa ajalta ennen sitä. Ja sen voin kääntää vahvuudekseni. Jos ei näkyvästi muutoin, niin vähintään anekdoottien muodossa.
"Muistatko, kun liftattiin? Ei, en tarkoita nostamista tai mitenkään hissiin liittyvää. Se on sitä, kun entismuinoin eli vielä viisitoista vuotta sitten nostettiin peukku pystyyn tien reunassa ja hypättiin pysähtyvän auton kyytiin."
Oi niitä aikoja! Ja oi näitä aikoja! Mitähän jännittävää meillä on viidentoista vuoden päästä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti