Eilisessä A-talkissa puhuttiin siitä, että hallituksen budjettiesityksen lupaamat säästöt puolustussektorille rapauttavat armeijan. Ottamatta tässä yhteydessä kantaa tähän aiheeseen, nousi keskustelussa useampaan otteeseen esille se, että uhkiin pitää varautua.
Puolustusvoimien operaatiopäällikkö Mika Peltonen sanoi ympäripyöreästi, että uhkia on joka puolella, vaikka rivien välistä oli kuultavissa, että ennen kaikkea tarkoitettiin vanhaa tappelupukarikumppania - entistä itänaapuria. Keskustelussa vastapuoli korosti uudenlaisia uhkia. Uhkiin varautuminen vaatii ennakointia. Peltonen totesi, että pitää pystyä varautumaan pahimpaan.
Varautua pahimpaan...tietyllä tasolla olen samaa mieltä, mutta en haluaisi olla. Jos mielessään näkee jatkuvasti mahdolliset uhkakuvat, ei maailmankuva ainakaan ole järin positiivinen, eikä kyllä optimistinenkaan. Koko ajan pahimpaan varautuminen tekee ihmisestä ja yhteiskunnasta epäluuloisen toisia kohtaan. Onko se puolustusvoimien tavoite? Luoda tai vahvistaa mielikuvaa siitä, että ympärillämme on monenlaisia uhkia, ja vain se pystyy meitä suojelemaan?
Mitä jos ennakoitaisiin ja varauduttaisiin aina pahimpaan? Varattaisiin kaappiin mahdollisen katastrofin ajaksi säilykepurkkeja kuukauden tarpeisiin - joissakin paikoissa ihan hyvä idea, esim. lumimyrskyn varalta. Pysähdyttäisiin liikennevaloihin, kun valo on vielä vihreällä, siltä varalta, että kohta se kuitenkin vaihtuu punaiseksi. Hankittaisiin käsiase mukaan kulkemaan siltä varalta, että joku hyökkää kimppuumme. Ei noustaisi lentokoneeseen, jos se vaikka putoaa tai ei mentäisi töistä kotiin, sillä kotiin on moni kuollut.
Ennakointi on siis sopivassa suhteessa hyväksi, mutta pahimpaan varautuminen on usein liioiteltua. Sitä paitsi aina on olemassa vieläkin pahempaa, kuin mihin osaamme varautua, mitä osaamme ennakoida. Aina joku keksii jotain vielä kamalampaa kuin mitä olemme koskaan osanneet kuvitella. Tämän todistavat mm. Norjan heinäkuiset tapahtumat.
Kylmän sodan aikainen asevarustelukilpailu on yksi esimerkki pahimpaan varautumisesta. Sen aikaisessa jargonissa sanonta tarkoittaa sitä, että meidän pitää luoda itsestämme koko ajan pelottavampia, joka nykypuheessa kääntyy sananparreksi meidän täytyy olla uskottavampia.
Mitäpä jos varmuuden varalta ennakoisimme, että maailma muuttuu, diskurssi muuttuu ja uhkat muuttuvat? Voisiko meidän ennakointimme ja varautumisemme myöskin muuttua?
Puolustusvoimien operaatiopäällikkö Mika Peltonen sanoi ympäripyöreästi, että uhkia on joka puolella, vaikka rivien välistä oli kuultavissa, että ennen kaikkea tarkoitettiin vanhaa tappelupukarikumppania - entistä itänaapuria. Keskustelussa vastapuoli korosti uudenlaisia uhkia. Uhkiin varautuminen vaatii ennakointia. Peltonen totesi, että pitää pystyä varautumaan pahimpaan.
Varautua pahimpaan...tietyllä tasolla olen samaa mieltä, mutta en haluaisi olla. Jos mielessään näkee jatkuvasti mahdolliset uhkakuvat, ei maailmankuva ainakaan ole järin positiivinen, eikä kyllä optimistinenkaan. Koko ajan pahimpaan varautuminen tekee ihmisestä ja yhteiskunnasta epäluuloisen toisia kohtaan. Onko se puolustusvoimien tavoite? Luoda tai vahvistaa mielikuvaa siitä, että ympärillämme on monenlaisia uhkia, ja vain se pystyy meitä suojelemaan?
Mitä jos ennakoitaisiin ja varauduttaisiin aina pahimpaan? Varattaisiin kaappiin mahdollisen katastrofin ajaksi säilykepurkkeja kuukauden tarpeisiin - joissakin paikoissa ihan hyvä idea, esim. lumimyrskyn varalta. Pysähdyttäisiin liikennevaloihin, kun valo on vielä vihreällä, siltä varalta, että kohta se kuitenkin vaihtuu punaiseksi. Hankittaisiin käsiase mukaan kulkemaan siltä varalta, että joku hyökkää kimppuumme. Ei noustaisi lentokoneeseen, jos se vaikka putoaa tai ei mentäisi töistä kotiin, sillä kotiin on moni kuollut.
Ennakointi on siis sopivassa suhteessa hyväksi, mutta pahimpaan varautuminen on usein liioiteltua. Sitä paitsi aina on olemassa vieläkin pahempaa, kuin mihin osaamme varautua, mitä osaamme ennakoida. Aina joku keksii jotain vielä kamalampaa kuin mitä olemme koskaan osanneet kuvitella. Tämän todistavat mm. Norjan heinäkuiset tapahtumat.
Kylmän sodan aikainen asevarustelukilpailu on yksi esimerkki pahimpaan varautumisesta. Sen aikaisessa jargonissa sanonta tarkoittaa sitä, että meidän pitää luoda itsestämme koko ajan pelottavampia, joka nykypuheessa kääntyy sananparreksi meidän täytyy olla uskottavampia.
Mitäpä jos varmuuden varalta ennakoisimme, että maailma muuttuu, diskurssi muuttuu ja uhkat muuttuvat? Voisiko meidän ennakointimme ja varautumisemme myöskin muuttua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti